giovedì 31 dicembre 2015

Last ride of the day


On joulukuun viimeinen päivä ja aika kirjoittaa loppusanat kuluneen vuoden kirjaan. Mutta millaisen tarinan olen nitomassa vuoden 2015 kansien väliin?

Uuden kynnyksellä. Kaikki tai ei mitään. Vai mitä?
 Vuosi sitten kynnyksellä seistessä tunnelma oli innostunut. Vaikka omassa elämässäkin oli odotettavissa pieniä mullistuksia, maailmannäyttely Expon konkretisoituminen sytytti liekin. Seitsemän vuoden ajan Milano oli tohkeissaan valmistautunut isännöimään näyttelyä, johon yleisesti ottaen liitettiin suuria odotuksia, mutta jota toisaalta myös kritisoitiin voimakkaasti. Kun näyttelyalueen portit sulkeutuivat lokakuun lopussa, varmasti sadattuhannet takit tuntuivat tyhjiltä. Tilalle astui kuitenkin ylpeys ja riemu siitä, että toteutus oli onnistunut yli odotusten jättäen jälkeen innokkaita messukävijöitä ja toiveikkaita osallistujia. Unohtamatta kylvettyjä siemeniä, joiden satoa korjataan moneen otteeseen tulevaisuudessakin.

Elämysten Expo 2015. Yhden aikakauden päätös. Näyttely oli läsnä ensimmäisten kahdeksan Milanossa vietetyn vuoden ajan, vaikka varsinaisella näyttelyalueella kävin vain kaksi kertaa. Juttu täällä.

 Henkilökohtaiset muutokset liittyivät mahdolliseen kodinvaihtoon Italiassa ja Federicon työkuvioihin Suomessa. Ei mitään yllättäviä tai hätkähdyttäviä juonenkäänteitä tarinassa, mutta mielenkiintoa ylläpitäviä etappeja arkipäivän poluntalluussa.

 Kevään aikana kävimme katsomassa muutamaa asuntoa, mutta loppujen lopuksi päätimme siirtää majanmetsästyksen syksyyn. Keväällä maailmannäyttelyn läheisyys vaikutti asuntomarkkinoilla niin, että omistajilla ja välittäjillä pyörivät eurot silmämunien tilalla. Sen sijaan toukokuun alussa pyrähdimme Savoon, jossa ystävien ansiosta Fede pääsi toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa työskennellä Suomessa. Lopulta siinä kävi niin, että Fede sai nauttia suomen kesästä enemmänkin maalarinhaalarit jalassa ja näyttää siltä, että samoin odotuksin siirrymme vuoteen 2016.

Elämysten Suomi. Uuden aikakauden alku. Näissä käsissä taipuvat monimutkaisetkin maalaustekniikat ja suomenkielen opiskelua voi harrastaa rakennustarvikekaupassa.
 Kesäloman kynnyksellä tuskailin miten aika rientää niin, että hyvä jos kyydissä pysyy. Vaan ehkä tyytymättömyyden tunne kiteytyi omaan saamattomuuteen. Tuntui, että sillä aikaa kun Feden pensselit heiluivat niin Suomessa kuin Milanossa, omat hihat pysyivät yhä käärimättöminä ranteissa. Haahuilua siellä täällä, mutta ei konkreettisia aikaansaannoksia arkisten touhujen ohessa. Leppoisan kesäloman jälkeenkin omat pensselit tuntuivat olevan yhä jämähtäneinä tärpättiin.

 Mutta juuri kun sitä tottui ajattelemaan, että savupiipun kolme varista viettävät vuorotteluvapaata ja että henkilökohtaisella saralla vuosi 2015 saisi jäädä historiaan saamattomuuden sapattivuotena, syksyllä alkoi tapahtua. Varikset palasivat pesäänsä kaikki samalla lennolla ja meteli alkoi. Vakituisen päivätyön ansiosta illat ja viikonloput aktivoitiin taas käyttöön ja aikavarkaat häädettiin pakoon.

 Nyt näin vuoden viimeisenä päivänä on mukava todeta, että uuteen vuoteen astumme toiveikkaina ja tarmokkaina. Juuri ennen joulua saimme Milanossa huoneenlisäystä niin, että nyt kun viralliset kuviot on hoidettu ja pankkitilit tyhjennetty niin enää tarvitsee muuttaa. Yksiöstä kaksioon. Helppo cotechino. Kaksipyöräiset kulkuneuvomme saivat nelipyöräisen sisaruksen jo aiemmin syksyllä, joten kilometrin muuttomatka hoitunee hepommin sen ansiosta. Töissä ja harrastuksissakin eletään muutosten myötä inspiroivaa aikaa, joten mikä ettei.

Sittenkin uuteen kotiin. Huoneenlisäys vuonna 2015.

Muuttoauto. Yllättäen, pyytämättä ja ihan puskista auto tuli taloon vuonna 2015.
 Kokonaisuutta katsoen vuosi 2015 on osoittaunut virstanpylvääksi monen asian osalta, vaikka yhä vielä päällimmäisenä tuntuu siltä, että tänä vuonna aika on tehnyt ennätyksen 365 päivän maratonillaan. Vaan ajanjuoksua seuratessa sen helmassa roikkuen olemme ehtineet myös nauttia maisemista ja huomanneet, että tyhjistä pankkitileistä huolimatta olemme mahdottoman rikkaita. Meillä on nimittäin rakastavat perheet ja paljon todella erilaisia hyviä ystäviä ja tuttavia, jotka ovat elävöittäneet ja rikastuttaneet olemassaoloa tänäkin vuonna. Kohotetaan siis maljat meidän kaikkien terveydeksi vuoden vaihtuessa ja ollaan onnellisia myös vuonna 2016. Kippis!


Happy new year, may we all have a vision now and then of a world where every neighbour is a friend. Goodbye 2015 and welcome 2016! (Kuva täältä)

giovedì 24 dicembre 2015

Taikatalvea jokaiseen kotiin

Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii.
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis viulu valtavan kaihon ikisäveltään maalaa laulullaan herättää maan.

- Taikatalvi: Tuomas Holopainen -

Finlandia

Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta. Toivotamme Federicon kanssa rauhaa, rakkautta ja hyvää joulumieltä jokaiseen kotiin.

giovedì 5 novembre 2015

Hyvin sanottu on puoliksi tehty

Edellisen Expo-maratonin jälkeen ajattelin laskea ilmoille nopean, hajuttoman ja mauttoman narahduksen. Sellaisen kotoisen arki-iltana käydyn dialogin. Tai kaksi. Koska ilta kotioloissa meni ikäänkuin puolivaloilla kummallakin, luonnollisesti kommunikointikin oli sen mukaista.

Hysss. Ei kerrota kenellekään.
 Fede tuli tarmokkaan päivän päätteeksi kotiin, touhusi jotakin, sai työpuhelun ja puhelun päätyttyä katosi kylppäriin.
- "Mä meen nyt pesemään toisen jalan", mies huikkaa mennessään.
Istuin parin metrin päässä uppoutuneena dialogiin tietokoneen kanssa, mutta silti jokin lauseessa herätti.
- "Siis mitä, miten niin vaan TOISEN jalan?", ihmettelin uteliaana. - "Mitä toiselle on tapahtunut? Miksei sitäkin voi pestä?"
- "Koska mä pesin sen just ennen kun tuli puhelu", kylpyhuone vastaa.
Okei. Ja nyt kun kysyt, niin vastaan, että melkein aina mies pesee jalat työpäivän jälkeen ennen kuin astuu kotisukkiin tai -tossuihin. Kokovartalosuihkun aika on myöhemmin.

Illallisen jälkeen mies kaatuu vaaka-asentoon sohvalle. Kohta sohvanpohjalta kuuluu uniääni.
- "Nukutsä?" kysyn viisaasti.
- "Joo, vähän", kuuluu yhtä fiksu vastaus tosin vähän viivytellen.
Kommunikoinnissa minun osalta tähän tulee paljon kysymysmerkkejä. Kiinnostaa tietää, että millä tavalla joku nukkuu vähän. Pienen hiljaisuuden jälkeen kysyn:
- "Siis mitä, miten niin VÄHÄN?"
- "Sillä tavalla, että silmät tekevät vuorotyötä. Toinen on hereillä ja toinen nukkuu ja sitten ne vaihtavat vuoroa."
Okei? Ja nyt pysyn kysymysmerkkinä minäkin.

mercoledì 4 novembre 2015

Ennätysten ja elämysten Expo

Italia teki sen! Voitti haasteen itsensä kanssa. Olen tällä hetkellä erittäin ylpeä milanolainen. Kaupunki toimi kuuden kuukauden ajan Expo2015-maailmannäyttelyn isäntänä ja luotsasi tapahtuman satamaan onnistuneesti monella mittarilla arvioituna. 184 aukiolopäivää ja 21,5 miljoonaa vierasta. Epäilevät tuomaat jäivät kakkoseksi kun terveellä itsetunnolla ja uskolla osaamiseen kannustetut organisaattorit näyttivät, mihin ihmiset, kansakunta ja maailmankansalaiset pystyvät, kun yhteistä tahtoa ja rohkeutta riittää. Asenne, jota ihailen täydestä sydämestä. Vaan tässä näyttelyssä ei ole häviäjiä, ainoastaan voittajia.

Elämänpuu, jonka juuret ovat vedessä. Mahdotonta. Mutta kun uskoa ja tahtoa riittää, niin mahdottomasta tulee totta. L'albero della vita, elämänpuu, on Expo 2015 - maailmannäyttelyn symboli.
 Lauantaina alkuillasta maailmannäyttely julistettiin virallisesti päättyneeksi. Päättäjäisseremonia oli energisyydessään vaikuttava mutta samalla niin tunnelmallinen, että miljoonilla näyttelyyn osallistuneilla juhla nostatti pintaan voimakkaita tunteita. Minulla vahvimmat kuohut läikkyivät yli sen verran, että vierivät kyyneleinä pitkin poskia. Nostalgia. Haikeus sen edessä kun jokin asia fyysisesti päättyy. Vaikka näyttelyalueen portit Milanossa ovat nyt sulkeutuneet lopullisesti, unelma yhtenäisestä maailmasta jatkuu ja seuraavan kerran maailmanlaajuisesti messuillaan Dubaissa vuonna 2020. Tulevan näyttelyn teema uskoo siihen, että tulevaisuus luodaan yhteisymmärryksellä.

 Koska Expo on ollut vahvasti läsnä koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen Milanossa viettänyt, tämä on hyvä hetki pohtia tapahtumaa. Oma maailmannäyttelyssä vierailu jäi kuuluisaan viime tippaan, tuohon touhua täynnä olevaan pisaraan, jota ilman moni asia elämässäni olisi jäänyt tekemättä. Oikeastaan tällä kertaa viimetippa jakautui kahtia, koska olin paikalla kahteen otteeseen. Kerran päivänmittaisesti  ja toisen kerran iltavisiitillä. Molemmat viimeisellä viikolla tietenkin.


Ravintoa planeetalle, energiaa elämälle. Miten ravintoa pystytään tuottamaan kestävästi ja jakamaan sitä tasaisesti niin, että kaikki saisivat puhdasta vettä ja terveellistä ravintoa riittävästi mutta kohtuudella?
 Vielä keväällä suunnittelin tutustuvani maailman eri kolkkiin useassa otteessa, koska näyttelyn anti vaikutti mielenkiintoiselta. Olin innosta pinkeänä valmis opiskelemaan muun muassa kahvin matkaa pensaasta espressokuppiini ja riisin taivalta vetisestä pellosta risotoksi. Olin utelias myös sen suhteen, miksi kaakaota ja suklaata pidetään jumalten ravintona tai miten ravinnontuotanto hoituu planeettamme kuivimmilla alueilla. Lisäksi olin malttamaton heittäytymään maailman tuhansien mausteiden huumaavaan tuoksuun.

 Makunystyröitä olin ajatellut hieroa kasvissyöjien ja vegaanien kauhuksi krokotiili- tai kameliburgerilla. Valmistusmenetelmän tarkkuudesta tunnettu japanilaisen keittiön fugu eli pallokala houkutteli myös, koska Italiassa kyseisen herkun tarjoilu on kielletty sen vuoksi, että väärin valmistettuna annos voi olla tappava. Näyttelyä varten Japanin paviljongin ravintolalle oli myönnetty erityislupa tarjoiluun ja näin siellä olisi ollut mahdollisuus maistaa pallokalaa.

 Missä määrin etukäteisodotukset ja ajatellut mielihalut näyttelyn osalta oikein toteutuivatkaan? No eivät juuri mitenkään. Näyttelyn alkutaipaleella oma osallistuminen lykkääntyi tuonnempaan syystä, että hölmöläisen tavoin ajattelin kävijämäärien tasaantuvan ja ruuhkien helpottavan ajan kuluessa. Virhearvio numero yksi, koska kuusi kuukautta on kuitenkin lyhyt aika näin valtavan hankkeen voimassaoloajaksi.

 Tiennäyttäjät ja näyttelyn ensimetreille uskaliaasti heittäytyneet loivat kertomuksillaan mieleeni kauhukuvia henkeäahdistavista ruuhkista, joissa ei voinut kun ajelehtia virran mukana kykenemättä paneutumaan kunnolla oikein mihinkään. Joka paikkaan tuntui olevan vähintään muutaman tunnin jonot ja kuulosti siltä, että tarinoissa teeman pääaihe eli ravinto lynkattiin kerta toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa mielenkiintoni vähän lässähti ja ajattelin, että okei katsotaan nyt tuleeko mentyä lainkaan. Virhearvio numero kaksi. Näyttelystä on pauhattu niin pitkään ja hartaasti varsinkin täällä Milanossa, että olisi ollut synti heittää rukkanen naulaan.  Toista tilaisuutta näin lähellä tuskin enää tulee ja tottakai oli tärkeä aistia itse näyttelyn ilmapiiri. Nähdä ja kokea se, mihin oli uskonut ja minkä riveissä seissyt puolestapuhujana.

 Ajan edetessä messukävijöiden kertomuksissa alkoi kuitenkin esiintyä superlatiiveja itse näyttelyn toteutuksesta ja mukaansatempaavista teemoista. Mielikuvituksellista arkkitehtuuria kehuttiin kilvan ja tiettyjen palviljonkien tarjontaa ylistettiin. Tästä löytyi uusi liekki rovioon ja lopulta paloin taas halusta vierailla näyttelyssä. Naks. Nuppi vaan piti uudelleenohjelmoida niin, että syvällisemmän opintomatkailun ja informatiivisen ekskursion asemesta tyytyisin ennaltasuunnittelemattomampaan vaellukseen. Kalastamaan kokemuksia, hengittämään näyttelyilmaa ja katselemaan arkkitehtuurisia ja taiteellisia ilmiöitä. Hermoja olisi turha polttaa, vaikka vähän joutuisikin jonottamaan tai kulkemaan ahtaasti. Ja suosituimmat mutta ruuhkaisimmat paviljongit jäisivät suosiolla näkemättä sisältä. Oliko muka järkeä seisoa jonossa kuusi tai jopa yhdeksän tuntia, jotta näkisi yhden paviljongin tarjonnan? Ei ollut. Neliökilometrin alue ja lähes 150 maata tarjoaisivat taatusti paljon kivoja elämyksiä.

Kiinan paviljonki samettiruusumeren takana. Alakertaan oli istutettu väreissä kylpevä riisipelto, jota saattoi katsella musiikin säestämänä pitkän tovin.

Italia uskoo vertikaalisiin metsiin ja pensaikkoihin.

Aina moderni Saksa.

Eataly-ruokakonseptin keskuspihaa koristivat nuorten taiteilijoiden teokset.

Ravinto-teeman ympärille syntyi tämänkertainen Expo-maailmannäyttely, jossa oli esillä innovaatioita ja ideoita. Teema inspiroi myös ruoka-alan ammattilaisia, taiteilijoita ja arkkitehtejä loihtimaan maku-, taide- ja arkkitehtonisia elämyksiä.

 Kaiken kaikkiaan näyttelyalue tuli kahlattua läpi siis kahteen kertaan. Iltavalaistuksessa alue näyttäytyi hyvin eri tavoin kuin päivänvalossa ja olen tyytyväinen, että sain nähdä molemmat. Visiittien aikana ehdin piipahtaa Espanjassa ja kulkea Itävaltalaisessa raikkaassa metsässä. Saksan paviljongin katolta näki hyvin, miten näyttelyalue kuhisi kuin muurahaispesä, vaikka totuuden nimessä massa ei paikan päällä tuntunut yhtään niin hankalalta kuin etukäteen olin ajatellut. Kun suosiolla oli hylännyt suunnitelmat vierailusta suosituimmissa paikoissa, näyttelyssäolo oli oikein antoisaa.

 Kauneimman paviljongin tittelin kumarsivat japanilaiset, joiden luomus oli myös yksi eniten nähdyistä. Viimeisinä näyttelypäivinä rakennuksen sisätiloihin olisi pisimmillään saanut jonottaa melkein kymmenen tuntia, eli saman verran kuin mitä kestää lento Helsingistä Tokioon, joten päätimme vain vilkaista rakennuksen katolla sijaitsevan ravintolan. Sinne kuljimme pitkin käytävää, jonka molemmin puolin oli pystytetty upea, puusta valmistettu ja koristeellista kuviota toistava seinämä. Reitti meni niin seinää ihaillen, että ihan unohdin kuvata, mutta paviljonki oli tämän luonnoksen mukainen. Söinkö perillä ravintolassa pallokalaa? En syönyt. Jänistin. Olimme juuri käyneet aperitiivilla italialaisessa bio-paviljongissa ja tyydyimme hetken aikaa hengittämään sateen raikastamaa ilmaa terassilla ennen kuin laskeuduimme takaisin pääkäytävälle.


Arena-järven rannalla sai nauttia Elämänpuun valo- ja musiikkinäytöksen keskellä bioaperitiivin.
 Riisiklusterissa kävelimme läpi lähinnä muutamia Aasian maita, joista varsinkin Kamputsea ja Angkor Wat viehättävät aina. Kiinan ja Japanin ohessa omat näyttelyrakennukset olivat Thaimaalla, Etelä-Korealla, Vietnamilla ja Nepalilla, joihin ei siis jonojen takia yritettykään sisälle. Mennään mieluummin joku kerta käymään paikan päällä itse valtioissa.

 Erityisesti Nepal oli messuvieraiden lempikohde myötätunnosta viime keväänä sattuneen tuhoisan maanjäristyksen takia. Lisäksi Nepalin näyttelyrakennus houkutteli ulkoisilla puitteillaan. Rakennus, jonka viimeistelytyöt jäivät huhtikuussa kesken, kun maanjäristyksen jälkeen täällä olleet nepalilaiset palasivat kotimaahansa auttamaan. Mutta sen sijaan, että Nepalin osallistuminen olisi tyssännyt kokonaan, muut näyttelyyn osallistuneet maat hoitivat rakennustöiden viimeistelyn ja Nepalin paviljongin avajaiset vietettiin heinäkuussa.

 Muutamassa muussa klusterissa vilkuilimme lähinnä Afrikan eri kolkkiin ja pääkäytävän varrella huokailimme Arabiemiirikuntien autiomaan hiekkadyynejä esittävän ja Qatarin palatsia muistuttavan upean paviljongin edessä ilman toivoakaan sisäänmenosta. Onneksemme ohjelmaa oli tuotu myös ulkopuolelle, joten seurasimme tovin muun muassa seikkien tanssia. Tähän asti olen kuvitellut, että haaremeissa tanssivat vain naiset hunnuissaan. Nämä seikit kyllä todistivat, että uroksetkin osaavat liikehtiä kauniisti.

 En malta olla kertomatta, että täkäläinen satiiripitoinen ajankohtaisohjelma päätti selvittää kannattaako Dubaihin tutustua mieluummin maailmannäyttelyssä vai mennä paikan päälle itse kaupunkiin. Televisiokanava lähetti matkaan kaksi toimittajaa. Toisen lentäen Arabiemiraatteihin ja toisen metromatkalle Milanon keskustasta Expoalueelle. Vajaassa kuudessa tunnissa Dubaihin lentänyt toimittaja oli saapunut kohteeseen, kun taas näyttelyssä vieraillut toimittaja oli yhä jonossa joskin enää muutaman metrin päässä sisäänpääsystä. Tuntien jonossa vieton jälkeen paviljongin tarjonnan viehätys oli kuitenkin hiipunut  niin, että voittajaksi julistettiin yksimielisesti kaupunkilomalle lentänyt toimittaja. Nyt ehkä olisikin otollinen aika pyrähdykselle Dubaihin, sillä ihan pian emiraatti alkaa valmistautua viiden vuoden kuluttua siellä järjestettävään Expo2020-näyttelyyn.

Ohrasta, rukiista ja vehnästä saa monia kelpotuotteita.
 Viimeisenä ajatuksena haluan nostaa korokkeelle isäntämaa Italian, jonka futuristisessa paviljongissa emme käyneet jo niin tutuksi tulleesta syystä. Mutta. Italia oli esillä monin tavoin kauneuden, ruoan ja taiteiden muodossa. Mieleenpainuvan matkasta teki se, että Italia ravisutti vastakohdilla. Upeiden maisemien tai kauniiden esineiden täyttämästä rauhan tyyssijasta seuraava askel saattoi johtaa kamalaan meteliin ja valoshokkihoitoon. Ja ihan tarkoituksella. Paitsi että Italia itsessään on vastakohtien maa, erilaisten territorien ja kansakuntien yhteenliittymä, hätkähdyttävien vastakohtien tavoitteena oli herättää messuvieraat huomaamaan kauneuden keskellä ympäristön uhanalaisuus ja siinä toistuvat kriisit.

 Humoristinen, mutta ajatuksia herättävä näkökulma oli myös se, että millainen maailma olisi ilman Italiaa. Puuttuisivatko meiltä kokonaan pizzat ja pastat, kirjoituskoneet ja paristot, frankestainin hirviöt ja berlusconit johdannaisineen? Puhumattakaan monilahjakkaan Leonardo Da Vincin ja tieteen monitoimimiehen Galileo Galilein oivalluksista ja saavutuksista. Todennäköisesti ei.

 Monen merkittävän keksinnön ja hyödyllisen asian alkuperästä on olemassa useita teorioita ja näkökulmia, joita meille perustelevat esimerkiksi tieteen kuvalehdet mielenkiintoisine artikkeleineen. Vaan yhtä kaikki. On oikein oivaltavaa pysähtyä miettimään mitä kaikkea paitsi olisi voinut jäädä tai voisi olla, jos osa nykyisyydestä ei olisi toteutunut. Esimerkiksi jos Italiaa ei olisi olemassa, en tällä hetkellä sivusilmäilisi "Mies vailla menneisyyttä (L'uomo senza passato) -elokuvaa" italialaiselta televisiokanavalta ja kirjoittaisi Milanon maailmannäyttelystä lasissa sisilialaista punaviiniä. Sen sijaan yhtä hyvin olisin saattanut syödä tonnikalapastaa suomalaisittain ja leväsalaattia japanilaisittain japanilainen kuumemittari kainalossa.

Ruoka ja elämä (cibo e vita). Uskon, että Milanon näyttely ravitsee tulevaisuudessakin paitsi fyysisesti myös elämysten ja innovaatioiden kautta. (Kuva täältä)
 Summa summarum mitä Milanon maailmannäyttelystä jäi minulle käteen?
- Seisonta-ajalla olevana motoristina tyydyn toteamaan, että kärsivällisyys on hyve. Joissakin tilanteissa, kuten kolmen viikon vesisateessa ajaessa ja ruuhka-ajossa, se kasvaa.
- Luotan siihen, että halu onnistua, luova yhteistyö ja keskinäinen luottamus ovat menestyksen edellytys.
- Onnistumisen ilo on paras ilo.
- Usko tulevaisuuteen. Expossa pikkulapsille, päiväkoti-ikäisille, koululaisille ja nuorille oli suunnattu paljon oppiseen ja ajatteluun ohjaavia aktiviteetteja ja työpajoja. Näyttelyssä oli oivallettu se, minne siemen kannattaa kylvää. Tuoreeseen maaperään. Siellä on parhaat edellytykset pitkäjänteiselle kasvulle.

mercoledì 21 ottobre 2015

8

Tasapainoinen kahdeksan on minulle tänään erityisen merkittävä. On nimittäin kulunut kahdeksan vuotta aamusta, jolloin avasin silmäni ensimmäistä kertaa Milanossa. Taajamassa, jonka piti olla kotini vuoden verran, mutta jonka katuja olen jäänyt kulkemaan. Todennäköisesti niin yksinkertaisesta syystä, että en ole saanut kaupungista tarpeekseni. Parin ensimmäisen kuherrus- ja kotiutumisvuoden jälkeen arki tosin jätti muuttoilmoituksen samaan osoitteeseen kanssani, mutta silti joka kerta suurkaupungin sammioon kurkatessa sieltä ammentaa uusia asioita.

Taitaa vain yksi ihmiselämä olla liian lyhyt aika näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mihin uteliaisuus opastaisi. Mutta toisaalta kova kiirekään ei ole se kaikkein paras elämänkumppani, joten yritän nyt luovia tässä maastossa miten parhaalta tuntuu. Tasapainoinen kahdeksan on oiva numero kuvaamaan fiilistä. Juuri nyt kun käsillä ovat syksyn aurinkoiset päivät, mutta iholla tuntuu jo vuodenajan kuulas kosketus. Muinaisen roomalaisen kalenterin mukaan lokakuu (ital. ottobre, otto tarkoittaa kahdeksaa) on vuoden kahdeksas kuukausi.


Kyllä. Nämä maisemat ovat Milanosta. Pitsikeskustan ja betoniviidakon lisäksi kaupunki tarjoaa vihreitä keitaita.
 Lämmöllä muistan kahdeksanvuoden takaisia ensimmäisiä päiviä, kun kuljin silloisen kotikaupunginosani kaduilla nauttien auringon kirkkaista ja lämpimistä säteistä. Ei ollut kiire minnekään, vaan tutkailin ympäristöä kaikki aistit levällään. Tuntui niin mahtavalta ja samalla uskomattomalta elää toteutunutta unelmaa, että vähän väliä nipistelin itseäni. Ainakin ajatuksen voimalla. Piti yhä uudelleen herätä tajuamaan, että oli todella läsnä siinä hetkessä.

Muistan lämmöllä myös ensimmäistä kotia, jonka jaoin kahden huomattavasti minua nuoremman miehen kanssa. Pojat olivat lohkaisseet minulle kerrostalokaksiosta suhteellisen tilavan huoneen, jonka he olivat herttaisesti maalanneet vaaleanpunaiseksi, Oma vika, mitäs olin esittäytynyt nuorekkaaksi tytöksi valehtelematta kuitenkaan todellista ikääni.

Huonetta hallitsi mukavankokoinen sänky, jonka jalkopäänpuoleisella seinällä avautui merihenkinen näköala lastenhuoneeseenkin sopivan boordin muodossa. Boordin syvänsinisissä vesissä uiskentelivat pallokalat, ahvenet, ravut, meritähdet ja -hevoset sekä muut vedenelävät sulassa sovussa. Samaisella seinällä saattoi aistia myös italialaisen viinitarhan tunnelmaa katseen hakeutuessa seinään kiinnitettyjen muovisten rypäleköynnösten keskelle.

Vaaleanpunainen prinsessakammari oli ensimmäinen kotini. Aluksi oli sellainen fiilis kuin olisi tarjottu marjapuuroa kaikilla mausteilla. Mutta täällä oli ihan hyvä asua.
 Huonetoverina minulla oli julisteessa punkkaavat koiranpennut, joiden uteliaat katseet seurasivat elämänmenoa kammarissa. Muovisten viinirypäleköynnösten lisäksi viherkasveja edustivat sängyn päänpuoleiseen seinään maalatut 16 vihreää kukkaa ja muutamat irtokukkaset siellä täällä. Alunperin pojat olivat suunnitelleet maalaavansa koko seinän täyteen kukkia, mutta loppujen lopuksi urakka oli osoittautunut niin työlääksi, että niiden määrä oli supistunut huomattavasti aiotusta. Hyvä niin, sillä kukkaset olivat kiva piriste huoneessa, mutten ole varma, olisinko kestänyt niitä seinäntäyttä.

Ensimmäiset Milanossa vietetyt kolme kuukautta vaaleanpunainen huone somistuksineen oli linnani. Kylpyhuoneen ja keittiön jaoin poikien kanssa sulassa sovussa. Miesvoittoisessa yhteisasumisessa ei tarvinnut taistella kylpyhuonevuoroista tai kylppärissä vietetystä ajasta ja keittiössäkin laulettiin samaa sävellajia. Muutaman kerran kokkasimmekin yhdessä.

Ei olisi mennyt italialaiselle läpi tiramisusta. Mutta meille euroopan eri kolkista tulleille maahanmuuttajille itse väkerretyt misut maistuivat oikein hyvin. Kaakaojauheen roolissa nähtiin tällä kertaa kinuskikastikkeen jämät, koska pulveri päätti pöllähtää koristamaan keittiön työtasoa tiramisujen asemesta.
 Kaiken kaikkiaan yhteiselo nuorten miesten kanssa sujui leppoisasti. Ainoa asia, joka alkoi hiertää sydäntalven kostean kylmyyden keskellä, oli asunnon sisälämpötila. Minulle olisi kelvannut kahdenkymmenen asteen yläpuolella sojottava neula, mutta säästöliekillä elävät pojat olivat nuukia lämmityksen suhteen. Siten kotiintullessa lämpötila oli usein viidentoista asteen alapuolella, mikä on hyvä lämpötila viinille, mutta ei aikuiselle naiselle. Oli vinhaa lisätä vaatekertaa kotona ollessa ja nukkumaan mennessä, kun oli tottunut toimimaan päinvastoin. Muutaman kerran yritin vakuuttaa pojat siitä, ettei Suomessa asuta iglussa ja että kotona olisi miellyttävämpää, jos ei palelisi koko aikaa. Pojat kyllä nyökyttelivät ja ilmoittivat auliisti, jotta vilun alkaessa väristää lämmityksen saa toki kytkeä päälle. Niin sitten luvan kanssa teinkin, mutta kun hengitys lakkasi höyryämästä, askeleet poikien huoneesta hiipivät kytkemään laitteen pois päältä.

Alusta asti kaikille oli selvää, että asumisratkaisuni oli tilapäinen. Vaikka elo oli helppoa ja tulimme keskenämme toimeen hyvin, kodin ilmapiirin konkreettinen viileys vauhditti asunnonvaihtoani. Eräänä päivänä töissäollessa minua tympäsi ajatus paluusta kotiin palelemaan. Soitin netistä löytämääni asuntoilmoitukseen ja vielä samana iltana kävin katsomassa yksiön. Parin päivän päästä minulla oli vuokrasopimus taskussa ja viikon sisällä olin muuttanut uuteen osoitteeseen. Kattohuoneistoon Milanon keskustaan, kuten eräs ystäväni vitsikkäästi kutsuu pikkuruista keskusrautatieaseman liepeillä sijaitsevaa kotiani. Samaa, jossa kolmen kuukauden kuluttua olen asunut kahdeksan pyöreää vuotta ja samaa, jonka piti olla kotini kahdeksan kuukautta Milanon vuodestani.



Prinsessa-ajan jälkeen asunto vaihtui ja elämä jatkui omassa pelkistetyssä hovissa. Ajan myötä kokemukset ovat rikastuttaneet ja muuttaneet minua samoin kuin esineet ovat täyttäneet ja muuttaneet nykyisen kodin.
 Menneisiin vuosiin mahtuu paljon asioita ja tapahtumia. Elettyä elämää. Tätä hetkeä elän uteliaana, tuntosarvet ylhäällä niin, että huomenna on taas uusia mukavia muistoja jaettavaksi.


Ei minusta ole ruokabloggaajaksi. Ensimmäinen illallinen uudessa kodissa oli naapuritalon ravintolan puu-uunissa paistettu pizza. Toisena päivänä ryhdistäydyin ja keitin italialaisessa keittiössäni jauhelihakeittoa suomalaisittain. Tosin lusikat ja syvät lautaset olivat unohtuneet ostoslistalta, joten ammensin keiton kauhalla suoraan kattilasta.

mercoledì 30 settembre 2015

Pelottoman mientintämyssy kateissa

Loman jälkeen sitä kuvitteli, että nyt akut on ladattu niin, että tuntuu taas mukavalta heittäytyä täysin siemauksin italialaiseen arkikaruselliin. Valitettavasti kuvitelma karisi ensimmäisten putoavien lehtien myötä ja reippaan aloituksen jälkeen tahti hiipui. Alkanut syksy on edennyt tahmeasti.

Etsintäkuulutus. Rautaista otetta kaivataan ja pian.
 Toki kuluneeseen puoleentoista kuukauteen on mahtunut muutamia ihan loistojuttuja, kuten tuttavapariskunnan päivänmittainen vierailu Milanossa, osterihipat suosikkipubissa ja maailmanmestaruustason saappaanheittokisat Ascoli Picenossa, jossa saappaat karkasivat käsistä myös viime vuonna. Mutta se tavallinen arki, se vaan  takkuaa. Kyllähän sitä välillä hosuu ja häärääkin, mutta kun mistään ei oikein tahdo tulla valmista. Ajatukset lentävät kuin varpusparvet, mutta toteutukset juuttuvat kuin tikku tervaan. Tällaisten tilanteiden hallinnassa kärsivällisyys olisi hyve, mutta koska juuri nämä tilanteet pyörittävät pinnan kireälle yhtä verkkaisesti kuin siili kiepsahtaa käppyrään, niin voin vain todeta, ettei minulla kyseistä hyvettä ole.

 Koko menneen kuukauden ketutuskäyrä on pomppinut turhan tasaisesti punaisen puolella, mutta vasta tänään, kun ensin oli surisuttanut koko päivän, pysähdyin vihdoin miettimään mikä oikein mättää. Jo jonkin aikaa taustalla on muhinut tietoisuus siitä, että muutaman vuoden kestänyt tasainen ajanjakso koti- ja työelämässä on ajamassa tilanteeseen, jossa mieli ja kroppa kaipaavat uusia tuulia. Haasteita, tavoitteita ja unelmia. Mutta kun niitäkin on. Käden ulottuvilla on mielenkiintoisia asioita, joista osaan on reagoitava melko nopeasti ja osaa vasta tökitään haarukanpäällä. Ja vaikka tästä hetkestä puuttuvat suuret haaveet, jotka kokonaisvaltaisesti ajavat toimimaan vain ja ainoastaan niiden toteutumisen eteen, niin tiedostettuja unelmia roikkuu langanpätkissä näköpiirissä niitäkin. Ainoastaan motivaatio puuttuu. Alkupamaus, joka laittaa vyöryn liikkeelle ja polttoaine, joka ruokkii syttynyttä tulta.

 Ehkä juju on siinä, että arki vähän kyllästyttää mutta kompassissa neula heiluu vielä niin villisti, ettei suuntaa osaa ottaa. Saati uskalla lähteä liikkeelle. Tällä hetkellä elämä on levotonta lähtökuopassa pöristelyä. Kriisiä ilmassa? No joo, Fede täytti vastikään vuosia keski-iän keskellä. Minä olen vielä kaukana samasta lukemasta, ainakin puolen vuoden päässä.

Ikäkriisi toistaiseksi hallinnassa.

Tuulta purjeisiin, Jack ja Morticia.

venerdì 28 agosto 2015

La vita è bella - varsinkin lomalla

On taas se aika vuodesta, jolloin loma on lähellä. Tosin takanapäin. Tai melkein, koska lomapäivien rippeitä taputtelemme vielä muutaman päivän ajan kotioloissa ja pääasiassa arkisia asioita askarrellessa. Takana on kuitenkin kaksi viikkoa aurinkoisia ja iloisia tuokioita perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa.

 Sateet väistyivät ja kesä saapui Suomeen samaan aikaan, kun meillä alkoi vuotuinen elonkorjaus ja kokemusten keräys. Tänä vuonna mulla ei ollut erityisiä odotuksia loman suhteen puhuttamakaan todo- tai mustdo-listoista, vaan ajattelin astua lomalle yllä sama suunnittelemattomuuden viitta, jota olen kantanut koko kuluneen vuoden.

 Ja niin menimme hetki kerrallaan huolettomasti huldaillen, mikä loppujen lopuksi osoittautui toimivaksi ratkaisuksi. Olo oli kevyt ja mieli rento, eikä aiemmilta vuosilta tutuksi tullut riittämättömyyden tunne nakertanut omaatuntoa kertaakaan. Loppukirikiirekään ei hyökännyt päälle päivien hiipuessa, vaan loppuun asti leijailimme höyhenenkevyesti. Vasta kotona Milanossa iski lomakrapula, joka onneksi irrotti käpälänsä mielestä ja kropasta vuorokaudessa. Toisin kuin sukulaisensa ehta kohmelo, joka näillä vuosirenkailla saattaa kyläillä kehossa parikin päivää.

 Mitä kaikkea Kuopiossa ja Helsingissä voikaan tehdä elokuussa, kun kansa kylpee auringossa muuallakin kuin Naantalissa ja helma on ystäviä ja tuttuja pullollaan?

 Kuopiossa voi pilkkiä kauppatorin Mualiman Navassa, vaikka seuraavaan jääkauteen on vielä rutkasti aikaa. Hyviä neuvoja saa konkareilta. Tällä kertaa savon- ja milanonmurteen kielimuuri taisi kuitenkin kasvaa liian korkeaksi, koska avuliaasta tukijoukosta huolimatta lounasta söivät vain lohet.

Seuraava oppitunti maaliskuun auringon alla aidossa miljöössä kantavalla jäällä.
 Kuopiossa voi osallistua kansainväliseen matkamotoristien kokoontumisajoon Finitaan joka toinen vuosi. Parillisina vuosina kokoonnutaan Italiassa. Oma Hornetilla kulkeva ura on tällä hetkellä seisontavakuutuksessa, mutta lentokoneella, linja-autolla ja pakettiauton tavaratilassa perille pääsee yhtä lailla. Kaiken kaikkiaan Kuopion Rauhalahdessa vierähti taas aivan ihana viikonloppu jälleennäkemisten ja uusien tuttavuuksien kera. Finita-kokoontumiseen ja matkamoottoripyöräilyyn palaan ihan varmasti uudemman kerran syksyn aikana.

Kuopion moottoripyöräklubin kummitus.
 Kuopiossa voi orava ottaa pääkokin roolin grillausiltapäivänä, kun grillauskansa on keskttynyt sangriaan, hyvään musiikkiin ja penkomaan hauskoja muistoja menneisyydestä.

Tässä pallossa eivät kypsy tammenterhot eivätkä männynkävyt, vaan kunnon saunamakkarat.
 Kuopiossa voi pyöräillä kymmeniä kilometrejä Kallaveden äärellä. Kimaltava vesi kuuntelee tyynenä tai liplattaa mukana, jos olet rupattelutuulella. Kallansillat, Saaristokatu, Saaristokaupunki, Särkilahti, Haapaniemi, Väinölänniemi ja Kuopion satama muutamia väyliä mainitakseni. Olet sitten liikkeellä äidin ja hyvän ystävän kanssa tai yksin, älä unohda aurinkorasvaa. Veden äärellä pitkäksi venyvä tankkauspitstop voi aiheuttaa paloa poskipäissä ja nenännykerössä.


 Kuopiossa voi iloita myös sisävesistä, kuten lammenrannalla hengailusta ja paljukylvystä. Molempia voi harrastaa omassa rauhassa, mutta seurassa nämä aktiviteetit ovat paljon mukavampia.

Valkeisenlammen virkistysalueella vapaapäivä kuluu rattoisasti hiekkarannalla löhöillen ja puistoissa viipyillen. Ennen piknikin alkua ruokahalun saa hereille kiertämällä lampi.
Paljussa viihtyvät niin viikingit kuin kukkahattusedät.
 Kuopiossa voi löytää itsensä jalkapallostadionilta, jossa junioreiden peliä katsellessa saattaa unohtua muistelemaan sitä, kuinka itse juoksi samanikäisenä pallon perässä pää täynnä peliuraan liittyviä unelmia. Nykyään Savon Sanomat Areenana tunnettu keskuskenttä on toiminut Kupsin ja Pallokissojen kotikenttänä vuodesta 2006. Siihen asti palloa pelattiin Väinölänniemen kauniissa maisemissa.

Jos Federicosta olisi tullut jalkapalloilija...
 Kuopiossa voi kiivetä Puijon torniin, josta kaupunki avautuu henkeäsalpaavan upeana. Sinisen, valkoisen ja vihreän yhdistelmä malaa kuvan seesteisestä, vehreästä ja virkeästä luonnonläheisestä savolaisesta metropolista.

Puijon ravintola tarjoilee myös silmänruokaa. Tunnin aikana ravintola pyörähtää täyden kierroksen, joten ruokaillessa kaupunki esittäytyy joka kulmasta.
Puijon hyppyrimäet ovat myös japanilaisten mäkimiesten suosiossa. Menossa hyppäjien kesäharjoitukset.
 Kuopiossa voi syödä aidot pohjoissavolaiset pizzat, jotka kipuavat italialaisessakin pizzamittapuussa kärkipaikoille. Paitsi maku myös letun koko sai kehuja. Pinkeän vatsalaukun painuttamiseksi ruoansulatukselle kannattaa tarjota korkillinen suomalaista espressoa.

 Kuopiossa voi pulahtaa iltauinnille auringonlaskun saattamana. Jos pyyhe on unohtunut repusta, kannattaa varautua siihen, että rantahiekkaa kulkeutuu vaatteiden sisällä pienen hiekkakakullisen verran kotiintuomiseksi.

Hempeät ilta-auringon säteet kylpevät yhdessä uskaliaiden uimareiden kanssa Julkulan rannassa.
Näin kauniisti Kuopio hyvästeli meidät tällä kertaa.
 Helsingissä voi suunnistaa Sibeliuksen puistoon monumentin äärelle matkapäivän päätteeksi. Hiljaisena iltana  on helppo antautua hetkeksi musiikin pauloihin ja kuvitella kuinka mahtipontisesti urkupilleistä kajahtaa Finlandia

Sibelius-monumentti nimikkopuistossaan Töölössä.
On kiehtovaa kulkea taideteoksessa kuunnellen pillistössä syntyviä kaikuja ja ääniä.
 Helsingissä voi kulkea yli 130 kilometriä meren rantaviivaa. Reitin varrella näkee ja kokee monenlaista ympäristöä lähes koskemattomasta luonnonrauhasta vilkkaaseen torielämään. Unohtamatta mahdollisuutta monipuoliseen liikkumiseen tai ihan vaan kauniissa miljöissä hengailuun.

Leppoisa kesäilta Merikannontiellä, taustalla Cafe Regatta.
Vaalean purppura Suomenlahti toivottaa hyvää yötä.
 Helsingissä voi Senaatintorilta singahtaa Kauppatorille, joka varsinkin aurinkoisena päivänä on varsin vilkas basaari. Sadonkorjuuaika näkyy myyntikojujen näyttävinä ja mehukkaina esillelaittoina. Sulassa sovussa torilla kauppaa käyvät matkamuistokauppiaat, käsityöläiset ja tuoretavaroiden myyjät. Katukahviloiden ja -ravintoloiden valikoimista löytyvät monet perinneherkut.

Hyvää huomenta. Mitä tänään saa olla tuoretorilta?
Paistettuja muikkujakin oli saatava. Kaksi kertaa.
 Helsingissä voi ottaa Kauppatorilta lautan ja hurauttaa sillä aina yhtä ihanaan Suomenlinnaan. Unescon maailmanperintöluetteloon liitetty merilinnoitus ja idyllinen, hiukan boheemikin kaupunginosa sijaitsevat kahdeksalla saarella, jossa vuosittain vierailee tuhansia kävijöitä. Meitä oli seitsemän.

Varttitunnin lauttamatka Kauppatorilta Suomenlinnan saareen. Tukholmaan risteilevät vielä odottavat omaa lähtöään.
Taustalla Suomenlinnan kirkko, jolla on toinenkin merkittävä rooli saarella. Se nimittäin toimii myös majakkana.
Kapean Kustaanmiekan kautta kulkevat suuret matkustaja-autolautat. Navigointi salmen läpi on mielenkiintoinen tehtävä jokaiselle luotsille.
 Helsingissä voi rauhoittua herne- ja pähkinäpitoiselle piknikille juomapussin kera. Viheriön retkeilyyn voi valita lukuisista puisto- ja virkistysalueista, kun vaan muistaa siistiä paikan poislähtiessä. Aperitiivipiknikin jälkeen kannattaa piipahtaa pihvi- ja punaviinikaupan kautta Teurastamolle grillaamaan. Omat safkat ja positiivinen mieli takaavat onnistuneen illallisen ulkoilmassa. Helsingistä on myös hankala poistua, ellei ainakin kerran ole käynyt haistamassa maalaismaisemaa Zetorissa, jossa "Minä sinulle herkut näytän".

Aperitiivipiknik Suomenlinnassa.
Tällä kertaa makumaailmassa herkullisuudellaan yllätti grillattu lammas. Kertakaikkiaan gnamgnam. Myös aavistuksen verran tulisesti maustettu possu kierrettynä vartaaseen oli uusi mukava tuttavuus. (Kuva Tintti Felt)
 Muun muassa tälläisia juttuja me touhusimme tällä kertaa. Loman aikana vietimme myös useita  unohtumattomia, mutta henkilökohtaisempia hetkiä läheisten kesken. Vaan mikä tekee lomasta omassa kotimaassa erityisen? Mun mielestä se, että Suomessa saa tuntea ja tehdä mukavia asioita tärkeiden ihmisten kanssa omalla äidinkielellä. Tuulahduksen jälkeen arki Italiassa maistuu taas hyvältä kuin makeat mansikat, kanttarellikastike, uudet perunat, lämminsavulohi, poronkäristys ja kaalikääryleet.

 Vielä makuasioista puheenollen Suomessa herkkutateista unelmoiva italialainen viimeistään oppii laittamaan asiat paremmuusjärjestykseen. Kanttarelli ja tatti kamppailivat, kanttarelli voitti. Toki molemmat sienet ovat herkullisia, mutta näin vaan kanttarellikoppaan putosi yksi ääni lisää.

Hei hei Suomi. Arkeen lennetään haikein mutta hyvillä mielin mukana kassillinen kauniita muistoja.