mercoledì 21 ottobre 2015

8

Tasapainoinen kahdeksan on minulle tänään erityisen merkittävä. On nimittäin kulunut kahdeksan vuotta aamusta, jolloin avasin silmäni ensimmäistä kertaa Milanossa. Taajamassa, jonka piti olla kotini vuoden verran, mutta jonka katuja olen jäänyt kulkemaan. Todennäköisesti niin yksinkertaisesta syystä, että en ole saanut kaupungista tarpeekseni. Parin ensimmäisen kuherrus- ja kotiutumisvuoden jälkeen arki tosin jätti muuttoilmoituksen samaan osoitteeseen kanssani, mutta silti joka kerta suurkaupungin sammioon kurkatessa sieltä ammentaa uusia asioita.

Taitaa vain yksi ihmiselämä olla liian lyhyt aika näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mihin uteliaisuus opastaisi. Mutta toisaalta kova kiirekään ei ole se kaikkein paras elämänkumppani, joten yritän nyt luovia tässä maastossa miten parhaalta tuntuu. Tasapainoinen kahdeksan on oiva numero kuvaamaan fiilistä. Juuri nyt kun käsillä ovat syksyn aurinkoiset päivät, mutta iholla tuntuu jo vuodenajan kuulas kosketus. Muinaisen roomalaisen kalenterin mukaan lokakuu (ital. ottobre, otto tarkoittaa kahdeksaa) on vuoden kahdeksas kuukausi.


Kyllä. Nämä maisemat ovat Milanosta. Pitsikeskustan ja betoniviidakon lisäksi kaupunki tarjoaa vihreitä keitaita.
 Lämmöllä muistan kahdeksanvuoden takaisia ensimmäisiä päiviä, kun kuljin silloisen kotikaupunginosani kaduilla nauttien auringon kirkkaista ja lämpimistä säteistä. Ei ollut kiire minnekään, vaan tutkailin ympäristöä kaikki aistit levällään. Tuntui niin mahtavalta ja samalla uskomattomalta elää toteutunutta unelmaa, että vähän väliä nipistelin itseäni. Ainakin ajatuksen voimalla. Piti yhä uudelleen herätä tajuamaan, että oli todella läsnä siinä hetkessä.

Muistan lämmöllä myös ensimmäistä kotia, jonka jaoin kahden huomattavasti minua nuoremman miehen kanssa. Pojat olivat lohkaisseet minulle kerrostalokaksiosta suhteellisen tilavan huoneen, jonka he olivat herttaisesti maalanneet vaaleanpunaiseksi, Oma vika, mitäs olin esittäytynyt nuorekkaaksi tytöksi valehtelematta kuitenkaan todellista ikääni.

Huonetta hallitsi mukavankokoinen sänky, jonka jalkopäänpuoleisella seinällä avautui merihenkinen näköala lastenhuoneeseenkin sopivan boordin muodossa. Boordin syvänsinisissä vesissä uiskentelivat pallokalat, ahvenet, ravut, meritähdet ja -hevoset sekä muut vedenelävät sulassa sovussa. Samaisella seinällä saattoi aistia myös italialaisen viinitarhan tunnelmaa katseen hakeutuessa seinään kiinnitettyjen muovisten rypäleköynnösten keskelle.

Vaaleanpunainen prinsessakammari oli ensimmäinen kotini. Aluksi oli sellainen fiilis kuin olisi tarjottu marjapuuroa kaikilla mausteilla. Mutta täällä oli ihan hyvä asua.
 Huonetoverina minulla oli julisteessa punkkaavat koiranpennut, joiden uteliaat katseet seurasivat elämänmenoa kammarissa. Muovisten viinirypäleköynnösten lisäksi viherkasveja edustivat sängyn päänpuoleiseen seinään maalatut 16 vihreää kukkaa ja muutamat irtokukkaset siellä täällä. Alunperin pojat olivat suunnitelleet maalaavansa koko seinän täyteen kukkia, mutta loppujen lopuksi urakka oli osoittautunut niin työlääksi, että niiden määrä oli supistunut huomattavasti aiotusta. Hyvä niin, sillä kukkaset olivat kiva piriste huoneessa, mutten ole varma, olisinko kestänyt niitä seinäntäyttä.

Ensimmäiset Milanossa vietetyt kolme kuukautta vaaleanpunainen huone somistuksineen oli linnani. Kylpyhuoneen ja keittiön jaoin poikien kanssa sulassa sovussa. Miesvoittoisessa yhteisasumisessa ei tarvinnut taistella kylpyhuonevuoroista tai kylppärissä vietetystä ajasta ja keittiössäkin laulettiin samaa sävellajia. Muutaman kerran kokkasimmekin yhdessä.

Ei olisi mennyt italialaiselle läpi tiramisusta. Mutta meille euroopan eri kolkista tulleille maahanmuuttajille itse väkerretyt misut maistuivat oikein hyvin. Kaakaojauheen roolissa nähtiin tällä kertaa kinuskikastikkeen jämät, koska pulveri päätti pöllähtää koristamaan keittiön työtasoa tiramisujen asemesta.
 Kaiken kaikkiaan yhteiselo nuorten miesten kanssa sujui leppoisasti. Ainoa asia, joka alkoi hiertää sydäntalven kostean kylmyyden keskellä, oli asunnon sisälämpötila. Minulle olisi kelvannut kahdenkymmenen asteen yläpuolella sojottava neula, mutta säästöliekillä elävät pojat olivat nuukia lämmityksen suhteen. Siten kotiintullessa lämpötila oli usein viidentoista asteen alapuolella, mikä on hyvä lämpötila viinille, mutta ei aikuiselle naiselle. Oli vinhaa lisätä vaatekertaa kotona ollessa ja nukkumaan mennessä, kun oli tottunut toimimaan päinvastoin. Muutaman kerran yritin vakuuttaa pojat siitä, ettei Suomessa asuta iglussa ja että kotona olisi miellyttävämpää, jos ei palelisi koko aikaa. Pojat kyllä nyökyttelivät ja ilmoittivat auliisti, jotta vilun alkaessa väristää lämmityksen saa toki kytkeä päälle. Niin sitten luvan kanssa teinkin, mutta kun hengitys lakkasi höyryämästä, askeleet poikien huoneesta hiipivät kytkemään laitteen pois päältä.

Alusta asti kaikille oli selvää, että asumisratkaisuni oli tilapäinen. Vaikka elo oli helppoa ja tulimme keskenämme toimeen hyvin, kodin ilmapiirin konkreettinen viileys vauhditti asunnonvaihtoani. Eräänä päivänä töissäollessa minua tympäsi ajatus paluusta kotiin palelemaan. Soitin netistä löytämääni asuntoilmoitukseen ja vielä samana iltana kävin katsomassa yksiön. Parin päivän päästä minulla oli vuokrasopimus taskussa ja viikon sisällä olin muuttanut uuteen osoitteeseen. Kattohuoneistoon Milanon keskustaan, kuten eräs ystäväni vitsikkäästi kutsuu pikkuruista keskusrautatieaseman liepeillä sijaitsevaa kotiani. Samaa, jossa kolmen kuukauden kuluttua olen asunut kahdeksan pyöreää vuotta ja samaa, jonka piti olla kotini kahdeksan kuukautta Milanon vuodestani.



Prinsessa-ajan jälkeen asunto vaihtui ja elämä jatkui omassa pelkistetyssä hovissa. Ajan myötä kokemukset ovat rikastuttaneet ja muuttaneet minua samoin kuin esineet ovat täyttäneet ja muuttaneet nykyisen kodin.
 Menneisiin vuosiin mahtuu paljon asioita ja tapahtumia. Elettyä elämää. Tätä hetkeä elän uteliaana, tuntosarvet ylhäällä niin, että huomenna on taas uusia mukavia muistoja jaettavaksi.


Ei minusta ole ruokabloggaajaksi. Ensimmäinen illallinen uudessa kodissa oli naapuritalon ravintolan puu-uunissa paistettu pizza. Toisena päivänä ryhdistäydyin ja keitin italialaisessa keittiössäni jauhelihakeittoa suomalaisittain. Tosin lusikat ja syvät lautaset olivat unohtuneet ostoslistalta, joten ammensin keiton kauhalla suoraan kattilasta.